Aloitin unimuistelmien kirjoittamisen vuonna 2001 Uzèsissa, pienessä eteläranskalaisessa kaupungissa. Näin siellä paljon unia elämäni tärkeistä ihmisistä: isoäidistä, isästä. äidistä, lapsistani, ystävistäni, rakastetuistani, jotka esiintyivät usein unissani. Kun kolmen kuukauden päästä palasin Suomeen, torjunta iski päälle: en voinut kirjoittaa henkilöistä heidän oikeilla nimillään, sillä eiväthän unihenkilöt ole todellisia ihmisiä, vaan mielikuvitukseni tuotteita. Niinpä rupesin kirjoittamaan fiktiota heistä. Kirjoitin vuosikausia, mutta romaani ei ottanut onnistuakseen. Lopulta nostin käteni pystyyn: hyvä on, kirjoitan unennäkijän muistelmat, kuten alun perin olin Uzésissa ajatellutkin. Kolmentoista vuoden kuluttua muistelmat ilmestyivät Teokselta (surukseni olin joutunut jättämään vanhan kustantajani Tammen). Tässä muistelmien kansikuva:
Kuvassa on äitini, hänen pienoisfreskonsa ”Taiteilija ja hänen kissansa” ja minä sylissäni äidin malli kissa Piu.
Kirjan ilmestymisen jälkeiset pari kolme kuukautta ovat piinallista aikaa kirjailijalle, ”sielun helvetintiloja”, kuten sanon muistelmissani. Jos kirja on romaani, sitä odottaa että se pääsee Finlandia-ehdokkaaksi. Kun ei pääse, niin pettyy ja tuntee olevansa epäonnistunut kirjailija.
Minun ei tarvinnut pettyä tänä vuonna, koska kirjani on luokiteltu tietokirjaksi, vaikkei siinä mitään tietoa olekaan. Kirjailijan muistelmat ovat fiktiota, koska hänen muistinsa toimii fiktiivisesti, toisin kuin poliitikkojen muisti, joka on täynnä ”tosiasioita”. Tosin epäilen vahvasti että heidänkin ”tosiasiansa” ovat yhtä fiktiivisiä kuin kirjailijan muistin ”tosiasiat.”
Unennäkijän muistelmat tuli kirjakauppoihin vähän toista kuukautta sitten. Kirjasta on ilmestynyt tähän mennessä vain yksi arvostelu Ylen Lapin uutisissa. Lapin miehellä (kirjallisuuden harrastajalla) on ollut pieniä lukuvaikeuksia. Hän sanoo, että kirja on ”sekava, mutta runsas”. On se silti kulttuurihistoriallisesti tärkeä teos hänen mielestään. Hän moittii, että suhteeni Hannu Salamaan on kuin Hertta-sarjasta. En ole lukenut Hertta-sarjan kirjoja, joten en tiedä onko Lapinmies oikeassa.
Lapinmiestä oli järkyttänyt kertomukseni Raija Siekkisen kohtalosta. ”Konkka kertoo miten tärkeinä sekä hän itse mutta erityisesti Raija Siekkinen kokivat Helsingin Sanomien kirja-arvostelut. Niitä odotettiin pelokkaina mutta toiveikkaina. Raija Siekkisen viimeisen kirjan arvostelu Helsingin Sanomissa ilmestyi vasta kuukausia kirjan ilmestymisen jälkeen samassa lehdessä muistokirjoituksen kanssa.”
Niistä ajoista, jolloin Raija odotti Hesarin arvostelua, on kulunut kymmenen vuotta. Yhä harvempi kaunokirjailija ja runoilija saa nykyään kirjastaan arvostelun Hesarissa. Poliitikkojen ja populaarimuusikkojen kirjat lienevät tärkeämpiä, koska ne kiinnostavat suurta yleisöä enemmän kuin runot ja kaunokirjat. Yhä me kirjailijat, kuten Raija Siekkinen aikoinaan, odotamme pelokkaina ja toiveikkaina, sydän vavisten Hesarin arvosteluja. Niistä riippuu niin paljon toimeentulomme: apurahoitus, myynti ja ja kirjastolainaukset. Kirjoitin Raija Siekkisen kuolemasta tässä blogissa vuoden 2004 helmikuussa.
Lisäys 21.1.2014
Lapin miehen jälkeen on tullut naisnäkökulmaakin muistelmiini.
http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1418014655663
Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomissa: " Muistelmien suuri kaari on tärkeä perhehistoriallinen näkökulma luovan työn maailmaan. Anita Konkka avaa kaunistelematta kulttuurikodin reunaehtoja 1940-luvulta tähän päivään."
Kaisa Neimalan arviointi Suomen Kuvalehdessä.
Annelin kirjoissa
Sydänlehti
Kirjasta kirjaan
http://www.kiiltomato.net/anita-konkka-unennakijan-muistelmat/
"Suomen Simone de Beauvoir yksissä kansissa!" Päivi Kosonen kirjoittaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti