Identiteetin raja-alueita

Kadunkulma  Pariisissa

24.4.2002

Lainasin Magrisin Mikrokosmoksia viime viikolla kirjastosta, koska olin lukenut hänen Tonavansa ja pitänyt siitä paljon. Se oli sellainen kirja, jota teki mieli alleviivailla, mutta ei kirjaston kirjoja voi mennä alleviivaamaan, jotkut tosin tekevät sitä, mikä on todella ärsyttävää. Ei minua huvita lukea jonkun tuntemattoman ihmisen mieltymyksiä. Mikrokosmoksia taitaa olla samanlainen kirja. Olen lukenut vain 17 sivua ja heti tekee mieli alleviivata seuraava kohta:

"Kahvilassa istuessa ollaan matkalla; kuin junassa, hotellissa ja kadulla, mukana niukalti omaisuutta, mihinkään ei voi jättää omaa turhamaista jälkeään, ei olla ketään. Tuohon tuttuun anonyymiyteen voi sulautua, heittää yltään minuuden kuin kuoren".

Juuri siksi pidän kahviloista, hotelleista, vieraiden kaupunkien kaduista. Mutta en ole varma voiko minuutta heittää yltään. Ehkä Magris tarkoittaa identiteettiä, johon kuuluu nimi, kotipaikka, ammatti, syntymäpaikka. Jukka Petäjä sanoi arvostelussaan, että "Magris pohtii kirjassaan oivaltavasti raja-alueen identiteettiä ja identiteetin raja-alueita".

Minuus seuraa mukana istui missä kahvilassa ja maankolkassa tahansa. Minä on se joka katselee kahvilassa ihmisiä, lukee lehteä, kirjoittaa muistikirjaa. Löysin muuten Pariisin muistikirjani yli kymmenen vuoden takaa. Pitäisi siirtää se tietokoneelle, jos vain ehtisi jossain välissä. Puutarhatyöt, pyöräily, lukeminen ja nettipäiväkirja vievät aikaa. Kunpa kirjoittaisin romaania yhtä ahkerasti kuin kirjoitan yö- ja päiväkirjaa.

Identiteettiongelma

Minua kiinnostavat identiteetin raja-alueet (unet, matkat ja netti) ja raja-alueiden identiteetti ( inkerinsuomalaiset). Hatsinassa olisi toukokuun lopulla kirjallisuusseminaari, jonka yhtenä teemana on inkerinsuomalaisten identiteetti, mutta kutsu seminaariin tuli liian myöhään. Olin jo ehtinyt ilmoittautua Pen-klubin matkalle Moskovan taakse, Vladimiriin jossa  kuvattiin Tarkovskin elokuva Andrei Rublev.

Ruotsalaiselle Unni Drouggelle kehittyi identiteettiongelma. Hän halusi kirjailijaksi, mutta joutui taloudellisen ongelman eteen, kun jäi viiden lapsen yksinhuoltajaksi: "Tarvitsin töitä ja halusin sellaista valtaa, jota ei pystytä ottamaan minulta pois. Tiesin median mekaniikan ja sen kiinnostuksen raflaaviin asioihin. Niinpä päätin pukeutua ja puhua kuin bitch." 

Mutta  Unni joutui ojasta allikkoon: " Mitä tahansa tein tai yrtin olla tekemättä, minusta saatiin kirjoitettua jotain mistä en tunnistanut itseäni." Siinä se. Hänellä ei ollut valtaa omaan julkisuuskuvaansa. Siis kannattaako luoda identiteettiä, jota ei pysty tunnistamaan omakseen. Unni Drougge on kirjoittanut Hella H:n tunnustukset, jossa  kertoo 43-vuotiaan naisen ja 13-vuotiaan pojan seksisuhteesta.  Raflaava aihe! Taas kerran tuli todistetuksi median kiinnostus raflaaviin aiheisiin. Hesari on omistanut puolet kulttuurisivusta Unnille ja hänen tunnustuksilleen. Kuvassa on kaunis vaalea nainen, joka näyttää ikäistään nuoremmalta (hän on 45-vuotias). Ehkä kuva on hänen nuoruusvuosiltaan.

Metafyysinen kabaree

Pariisin katutaidetta St. Martin -kanavan  rannalta 2010.

30.4.2002

Kuskasin vadelmapensaille kottikärryillä kompostimultaa. Haluan että pensaat kukoistavat kesällä, haluan paljon vadelmia! Kylläpä kottikärryjen työntäminen multalastissa( varsinkin kun kumipyörässä ei ollut ilmaa) otti harteille. Puutarhassa on ollut niin paljon töitä, että en ole ehtinyt pariin päivään kirjoittaa muuta kuin yökirjaa.

Rupesin lukemaan illalla Metafyysistä kabareeta. Pieni punainen kirja, joka kertoo Beba Mazeppon rakkaudesta. Beba antaa pariisilaisessa kabareessa näytöksiä täydellisestä orgasmista Hän on neitsyt jolla ei ole immenkalvoa, mutta hänellä on kaksi klitorista.. Ehkä uni otti vaikutteensa kirjasta. Kirjoittaja on puolalainen Manuela Gretkowska. Voi olla että kirja vaikutti unimaailmaan, koska vierailin yöllä ranskalaisessa bordellissa.

Mikä oli minun paikkani bordellissa? Olinko kärpänen katossa? Vai kissa pöydällä? Miehen ja naisen seksuaalinen toiminta ei kiihottanut minua, en nähnyt mitä he tekivät mustan sänkyverhon takana enkä kuullut rakastelun ääniä, mutta kuulin heidän puheensa ja rääkäisyt naapurihuoneesta. Minä olin tarkkailija, en kovin utelias, pikemminkin välinpitämätön, ei se minua koskettanut, mitä bordellissa tapahtui Mies oli ensikertalainen, vaalea nuori, ehkä saksalainen, nainen tumma ja kaita ranskatar, jolla oli sellainen ongelma, että hän ei pystynyt nukkumaan öisin. Hänen yönsä olivat olleet kauhua täynnä ennen kuin hän ryhtyi yötyöläiseksi. Mies kysyi, missä on vessa. Nainen neuvoi. Naisen nimi taisi olla Lily. Hän ei ollut mikään liljankukka, hento valkoinen. Hän vaikutti pariisittarelta.

Ehkä hän oli minun sivupersoonani. Mutta en silti tiedä miksi hän ei uskalla nukkua öisin. On varmaankin epämukavaa olla huora, eivät kaikki miehet ole yhtä miellyttäviä, yhtä puhtaan viattomia kuin hänen tämänöinen asiakkaansa, joka rakastuu häneen siksi, että pääsee elämänsä ensimmäisen kerran sänkyyn naisen kanssa. Nainen ei rakastu. Hän ei pysty siihen tunteisiin. Hänelle on tapahtunut jotain. Ehkä hän potee aleksitymiaa. Pihalla alkaa laulaa mustarastas. Tämä ei ole unta. Linnut laulavat harvoin unessa. Siitä harvinainen kevät, että ei romaania eikä romanssia tänä vuonna. Koivut ovat nyt kauneimmillaan, hennon vihreät kuin hunnutetut morsiamet. Kevät menee nopeasti ohi, vain talvi on pitkä ja hidas.

Heräsin siihen että Nestori ajoi Nooran pois vierestäni ja hyppäsi sitten lipaston päälle, yritti kääntää käpälällä peiliä ja katsoa sen taakse. Peili kolisi seinää vasten. Nestori on nyt vasta huomannut, että peilissä on kissa. Entinen kissa Tsita saattoi istua tunninkin peilin edessä ihailemassa itseään pää kenossa, mutta se ei yrittänyt kaivaa itseään esiin peilin takaa.

Päivän aforismi: "Runous ja elokuvat ovat taidemuoto, jossa ratkaisevaa on totuuden tarkkuus." (Werner Herzog, elokuvaohjaaja)

Miksi minusta tuli kirjailija

"Kirjainkoneita" 2010, tekijä Tuula Ravi
Hyllygalleria Hyvinpieni Richardinkadun kirjastossa.

"Jokainen kirjoittaja  on jollain  tavalla havoittunut ihminen. Kirjoittaminen on vähän kuin sairaus. Niinpä sitä ei voi oppia, eikä  kirjoittajan uraa myöskään kananta tavoitella. Huonoja puolia on niin paljon taloudellsiesta epävarmuudesta siihen havaintoon, että paiskoo päivän toisensa jälkeen töitä vain huomatakseen, ettei vieläkään saanut mitään kunnollista aikaan,"  sanoo  Paul Auster (Parnasso 5/2011).

24.4.2002

Anna, yhdeksännen luokan oppilas, lähetti eilen sähköpostia. Hän kirjoitti pitävänsä ylihuomenna esitelmän kahdesta kirjastani (Hullun taivaassa ja Rakkaus, kestävä kiusaus) ja halusi vähän taustatietoja. Hän kysyi: "Miksi teistä tuli kirjailija. Mikä "viehätysvoima" kirjoittamisella on että te kirjoitatte koko ajan? Miksi te kirjoitatte monissa kirjoissa unista?" Hyviä kysymyksiä. Kukaan aikuinen ei sellaisia ole osannut kysyäkään. Poltin tupakan, mietin ja vastasin välittömästi, koska hänen esitelmänsä on niin pian:

Ensinnäkin: Luulen, että se on geeneissä. Isäni suvussa on paljon kirjoittavia ihmisiä. Isäni Juhani Konkka oli kirjailija ja kääntäjä. Hänen isänsä ( minun isoisäni) kirjoitti Neva-lehteen, joka ilmestyi Pietarissa 1900-luvun alussa pieniä pakinoita. Tätini Unelma Konkka on runoilija ja kansanrunouden tutkija, serkkuni Arvi Perttu (Unelman poika) on kirjailija. Isäni veli, sodassa kuollut Urho kirjoitti ja julkaisi runoja, tätini Saima kirjoitti satuja. Äitini oli taidemaalari, murrosikäisenä minäkin maalasin öljyväreillä, mutta kirjoittaminen veti minua kuitenkin enemmän.

Toiseksi: Olin intohimoinen lukija jo lapsena, osaksi siitä syystä että olin yksinäinen lapsi. minulla oli kyllä kaksi veljeä, mutta ei samanikäisiä tyttöystäviä. Olen kuvannut lapsuuttani kirjassa Tytär, joka on aika synkkä kirja. Olin satujen kertoja, meillä oli kansakoulussa - nykyisellä ala-asteella - niin sanottu vapaan esiintymisen tunti kerran viikossa. Oppilaat saivat esittää mitä halusivat. Minä kerroin aina jonkun sadun, jonka olin itse keksinyt. Olin muuten ujo ja hiljainen alaluokilla, mutta satuja kertoessani ikään kuin unohdin itseni ja vapauduin. 9-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen satuni ja lähetin sen Lasten maailma -lehteen, jonka päätoimittaja oli Markus-setä ( hän piti radiossa legendaarisia Lasten tunteja) Satuni julkaistiin nimimerkillä Nuhanenä ja minä olin ikionnellinen. Silloin tiesin, että minusta tulee isona kirjailija.

Kolmanneksi: Olen joskus ihmetellyt itsekin, miksi minusta tuli kirjailija, koska suhteeni kieleen oli niin vaikea. Minulla oli luki-häiriö, sitä sanottiin ennen sanasokeudeksi. Luin ja kirjoitin sanat väärin - teen sitä vieläkin (onneksi tietokoneessa on oikolukuohjelma!) Kaiken lisäksi minulla oli dysfasia, se tarkoittaa että hahmotan väärin puhuttua kieltä. Kun olin lapsi, vanhempani luulivat että minulla on korvissa jotain vikaa ja veivät minut korvalääkäriin, mutta ei niistä mitään vikaa löytynyt. Minun oli vaikea oppia puhumaan, opin vasta 3-vuotiaana. Luultavasti en selviäisi ylioppilaskirjoituksissa kuullun ymmärtämiskokeesta, onneksi niitä ei kokeita ollut silloin kun kirjoitin ylioppilaaksi. Esimerkiksi puhuttua ranskankieltä en ymmärrä, mutta pystyn lukemaan kirjallisuutta sillä kielellä.

Neljänneksi: En ole varma, mutta luultavasti kirjoittamisesta on tullut minulle tapa elää sen takia, että puhuminen oli niin vaikeata lapsena ja nuorena - olin myös yhdessä vaiheessa änkyttäjä. Nykyään puhun kyllä ihan sujuvasti , mutta en vieläkään puhu mielelläni puhelimessa, vaan kirjoitan mieluummin sähköposteja. Siksi minulla on niin sanottuja virtuaaliystäviä eri puolella maailmaa. Olisin ollut onnellinen nuorena, jos silloin olisi ollut tietokoneet ja nettiyhteydet ja koko jännittävä kyberavaruus, jossa olisin voinut seikkailla.

Unista: Kiinnostuin unista jo lukioluokilla, noin 16-17 -vuotiaana. Minusta ne olivat jännittäviä ja ihmeellisiä, ja halusin kiihkeästi oppia tuntemaan unimaailmaa. Luin freudilaisia ja jungilaisia uniteorioita ja rupesin kirjoittamaan unia muistiin. Myöhemmin ajattelin, että niistä voisi tehdä tarinoita. Lähetin tarinat kustantajalle ja sieltä sain vastauksen:" Nämä tarinat ovat aivan liian kafkalaisia". En ole sen jälkeen yrittänyt tehdä unitarinoita, mutta kirjoitan niitä edelleen muistiin ns. "yökirjaan". Olen julkaissut yhden unikirjan, jossa on omia uniani selityksineen. Sen nimi on Nainen unen peilissä. Minua viehättää unissa eniten niiden yllätyksellisyys. En ikinä pystyisi päivätajunnassani keksimään sellaisia mielikuvituksellisia juttuja, joita näen unissa. Mitä hurjempi juttu, sitä tyytyväisempi olen aamulla. Mutta joskus on kausia, jolloin en pysty muistamaan yhtään unta, kun herään. Silloin minusta tuntuu, että yö on mennyt hukkaan, koska ei ole tapahtunut mitään omituista.

Alitajunta työskentelee

Ninni kirjoituspöydällä.

9.4.2002

Ovatko unet fiktiota vai totta?

Sirkka saneli ehdot, millainen kirja minun on kirjoitettava, että saisin/ voisin jatkaa Tammen kirjailijana. Kirjassa ei saa olla ironiaa, siinä pitää olla selvä teema ja minun on kirjoitettava joulusta. Viimeinen ehto pani arvelemaan, että onkohan tuo totta. Tämä tapahtui viime yönä, ja oli unta. Kun luen vanhoja päiväkirjoja en ole aina varma mikä on unta mikä totta, koska en ole merkinnyt unia niin että ne erottuisivat ns. todellisista tapahtumista. Siitä syntyy jännä epävarmuuden vaikutelma. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa seuraava romaani samalla tavalla. Häivyttää unen ja todellisuuden raja joissakin kohdissa. Sopisi siihen romaaniin.

Kirjan tekeminen rassaa unitajuntaa. Aloittaminen pelottaa, olen aloittanut monta kertaa, pieniä aloituksia, kuin pistäisi varpaansa kylmään veteen ja vetäisi sen äkkiä pois. Nyt pitää vain uskaltaa hypätä, vaikkei tiedä miten käy, kolhiiko sitä itsensä pahastikin kiveen.

Paternoster-pelko, edelleen totta? Viime yönä jouduin hyppäämään paternosterista päästäkseni kotiin Lönnrotinkadulle. Oli kolme vaihtoehtoa: nousta hissillä, portaita pitkin tai paternosterilla. Esko valitsi paternosterin, koska se oli nopein.

Kun olin Postisäätöpankissa töissä postisiirtoja laskemassa, mikä oli siihen aikaan vielä käsityötä vanhanaikaisen veivattavan laskukoneen kanssa, siellä oli Paternoster-hissi, jota en uskaltanut käyttää. Olin kai kerran kokeillut ja jännittänyt hirveästi että osaanko hypätä ulos oikean kerroksen kohdalla. Toista kertaa en (muistaakseni) uskaltanut kokeilla, vana käytin portaita. Se oli semmoinen avohissi, melkein kuin ikiliikkuja. Ehkä se pysähtyi öisin.

Johtopäätös: viime yön unissa oli kysymys valinnoista. Kuka valitsee, mitä valitsee ja mitä uskallan tehdä. Uskalsin sanoa Sirkalle, että en kirjoita kirjaa toisten sanelemien ehtojen mukaan, uskalsin jopa hypätä paternosterista. Hienoa!

Kun sielu mykistyy

Miguel Branco, Untitled (Owl), 2007

Collection Mudam Luxembourg

6.4.2002

Luin edellisenä iltana Julia Kristevan kirjaa New Maladies of the Soul. Otteita sieltä täältä. Etsin kohtaa jossa hän kirjoitti sielun mykistymisestä: kun sielu ei pysty ilmaisemaan enää itseään ei kuvissa, ei symboleissa, ei kielen avulla, ei millään tavalla. Onko sielu silloin kuollut? Onko  se olemassa, jos se ei kykene ilmaisemaan itseään?

 Luin tapausselostuksen Didieristä, jonka kielestä oli katkennut yhteys tunteisiin. Hän puhui, mutta puheesta puuttui merkityssisältö, hän puhui kuin puherobotti, kieliopillisesti ja lauseopillisesti korrektia kieltä. Kristevan käsityksen mukaan sielu, joka on menettänyt kyvyn symboli-ilmaisuun alkaa ilmaista itseään ruumiin kautta -  ruumis sairastuu. Didier-parka poti ihottumaa. Ja sehän sai minut kiinnostumaan hänestä. Vaikka sieluni ei ole ollut kuin hetkittäin ilmaisukyvytön - yleensä se on nähnyt paljon unia ja purkanut sillä tavoin ahdistuksia joita en ole pystynyt sanoittamaan. Ihottuman lisäksi olen potenut migreeniä, ja vuonna 1995 podin selkäsärkyä, sellaista ei ole ollut sitä ennen eikä sen jälkeen. Silloin suhde H:hon oli ajautunut pahaan kriisiin. Yritin päästä hänestä eroon mutta en päässyt. Tilanne oli hyvin hankala. 

Kristevan mukana psykosomaattiset sairaudet ovat lisääntyneet siksi, että sielu on menettänyt ilmaisukykynsä. Luin Kristevaa siksi, että löysin vuoden 1996 päiväkirjasta merkinnän joka liittyi kieleen. Hän on pohtinut merkkikieltä paljon, oli muistaakseni semiootikko ennen kuin hänestä tuli psykoanalyytikko. Hän kirjoitti Didieristä: "linguistic signs were cut off from meaning, cut from his actions, and cut away from affect - they became ritualistic, empty, abstract signs." ( s. 18) 

Didier näki unta, että hän kumartui ulos lapsuudenkotinsa ikkunasta. Hän tunsi itsensä sairaaksi, ehkä joku työnsi häntä ja hän putosi tyhjään tilaan. Hän tunsi intensiivistä ahdistusta, mikä sai hänet huutamaan pelosta. Äkkiä hän löysi itsensä peilin edestä ja näki peilikuvassa sisarensa kasvot. Tämä teki hänet levottomaksi  ja hän heräsi. Hän kertoi unen neutraalilla äänellä, ilman tunteita.

Didierin uni teki vaikutuksen minun alitajuntaani ja sai yhden sielun sulun avautumaan. Niinpä    kirjoitettu sana voi   vaikuttaa vahvasit. Ei ole yhtään yhdentekevää, miten sanoja käyttää. Jos niillä on merkitys, ne saavat aikaan reaktion sielussa.  Mutta sana ei voi koskettaa, ellei se synny tunteista. Tarkoitan todellisia tunteita, en paatosta enkä sentimentaalisuutta, tosin sekin voi vaikuttaa. Siksi poliitikkojen kieli niin harvoin on vaikuttavaa. He eivät puhu siitä mitä ovat itse kokeneet ja tunteneet.

Karhu-uni

Näin unta kuudesta karhusta, jotka nukkuivat metsätien varrella. Kävin niiden viereen makaamaan, niin että karhut olivat selkäni takana. Ne kaikki olivat ruskeita ja erikokoisia, eri-ikäisiä. Nuorin ja pienin karhu puraisi minua käteen ja takamukseen. Tajusin unessa, että karhut ovat vaarallisia, jos ne herätetään kesken unien. Heräsin lievästi ahdistuneena. Unessa tapahtui muutakin, mutta tämä karhukohtaus jäi voimakkaimmin mieleen.

Päivän aforismi

"In our minds we all have private museums, secret places for our mostvivid memories, imagination and dreams" - Doctor Hugo

Doctor Hugo is a painter, new media researcher and professor at the Royal Academy for Fine Arts in Antwerp, Belgium.

Identiteetti

Juhani Konkka, inkeriläistaustainen kirjailija .

(Anja Konkan  öljyvärimaalaus)

Alkuvuodesta 2002 mediassa oli paljon  kirjoituksia  inkeriläisistä. Asia  koski minua, koska olen isän puolelta puoleksi inkeriläinen.

20.2.2002

Inkeriläiset paluumuuttajat 

Kissa herätti kahdeksalta, oli jo valoisaa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Luin lehteä keittiön pöydän ääressä. Lehdessä oli neljä juttua inkeriläisistä paluumuuttajista. Pääkirjoitussivulla kaksi tutkijaa kirjoitti, että etninen identiteetti on hankala maahanmuuton peruste. Mielipidesivulla kirjoitti työministeriön kansliapäällikkö, ettei rikollisuus riipu inkeriläisyydestä. Kotimaan sivuilla oli kaksi juttua, toisessa kerrattiin mitä poliitikot ovat viime päivinä sanoneet paluumuuttajista ja että presidentit Halonen sanoi Lahdessa eilen, että "kun katsoo näiden inkeriläisten historiaa, jotka silloin tulivat Suomeen, niin kyllä he ovat suomalaisuudestaan maksaneet kovan hinnan."

Kun Musta passi keväällä ilmestyi, toivoin silloin että kirja herättäisi keskustelua inkeriläisten kohtalosta. Mutta niin ei tapahtunut. Keskustelua herätti vasta poliisin tiedot inkeriläisnuorten huumeainerikoksista ja katoamisista jotka saattoivat liitytä näihin rikoksiin. Ja nyt eduskunnassa ollaan sitä mieltä että inkeriläisiä ei pitäisi enää päästää Suomeen. Tämä vain joidenkin rötöstelijöiden takia! Aika yksisilmäistä touhua. Asenteet ovat koventuneet, alkavat olla yhtä kovia kuin joskus 40-luvulla minun lapsuudessani, jolloin inkeriläisiä  haukuttiin ryssiksi.

21.2.2002

Sekavia unikuvia, joissa vilahteli eilisiltaisen inkeriläiskeskustelun osanottajia, ainakin Helena Miettinen. Hän on Inkerin Kulttuuriseuran puheenjohtaja. Hän on samanlainen inkeriläinen kuin minäkin, täällä syntynyt.  Hänen isänsä oli suomalainen ja äitinsä inkeriläinen. "Oikeat inkeriläiset" eivät tietysti hyväksy häntä, vaan heillä on oma Inkeri-seuransa. 

Hänen inkeriläisyytensä on "virtuaali-inkeriläisyyttä"(hänen oma terminsä).Hän sanoi, että inkeriläisten identiteetti rakentuu heidän kärsimyshistoriansa perustalle. Se on heidän suuri tarinansa, jota he kertovat yhä uudelleen.  En ihmettele, miksi inkeriläisiltä ei ole tullut ollenkaan palautetta Mustasta passista. En ole käsitellyt heidän kärsimyshistoriaansa oikein. 

Liisa Jaakonsaari paljasti että inkeriläisnuorten tekemät autovarkaudet, joita oli viime vuonna 7000, olikin jonkun poliisimiehen hatusta vetämä luku, eikä pidä yhtä tosiasioiden kanssa. Inkeriläisjupakka alkoi tämän poliisimiehen lausunnosta ja nyt siitä näyttää olevan seurauksena se että inkeriläisiä ei enää huolita paluumuuttajina Suomeen. Haluaisinpa tietää kuka se poliisi oli. Aikamoiset seuraukset muutamalla huolimattomasti huitaistulla sanalla.

22.3.2002

Radiouutisten mukaan sisäministeri Itälä (kok) aikoo tuoda eduskuntaan myöhemmin keväällä lakimuutosehdotuksen, jonka mukaan inkeriläisillä paluumuuttajilla pitää olla suomalainen identiteetti ja riittävä kielitaito. Kuinka hitossa Venäjällä kasvaneella, koulunsa käyneellä ja eläneellä voi olla suomalainen identiteetti - ja mitä ylipäänsä tarkoitetaan suomalaisella identiteetillä? Mikä se on? Miten hallitus määrittelee suomalaisen identiteetin? Onko se sitä, että kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, äänestää demareita tai kokoomusta, on lukenut Tuntemattoman sotilaan, tietää kuka on kirjoittanut Seitsemän veljestä, harrastaa jotain urheilulajia, puhuu suomea tai ruotsia?

Blogikirjailija muistelee

Aloitin  Kirjailijan  päiväkirjan  netissä   vuonna 2002. Siitä  on nyt kulunut  lähes kymmenen vuotta.   Tähän  blogiin  aion kerätä  valittuja paloja   aikaisemmista kirjoituksista.  Siihen akaan minulla ei ollut  kameraa eikä  blogissa ollut kuvia.  Alla kirjahyllyni niiltä ajoilta.

Alku oli  vaatimaton. En tiennyt mihin olin ryhtymässä enkä arvannut että  bloggaamisesta tulisi  pitkä projekti.  Näin alkoi  Kirjailijan päiväkirja:


01.02. 2002

Tyhjä yö. En muista yhtään unta. Ja niin alkaa aamukin tyhjänä, lehden luvulla. Kun sen on lukenut ei mieleen ole jäänyt muuta kuin erään pikku-uutisen peruutus. Joku päivä sitten lehdessä kerrottiin naisesta joka oli juuttunut SAS:n lennolla vessanpytylle kun oli painanut huuhtelunappia istuessaan pöntöllä. Imu oli ollut niin voimakas, että hän pääsi irti vasta lentokentällä, kun teknikot tulivat hätiin. SAS:n tiedottaja pahoittelee, että he esittivät tarinan totena.


Bush on taas uhonnut. Irak, Iran ja Pohjois-Korea ovat hänen mielestään "pahuuden akseli" ja suuri uhka Yhdysvaltain turvallisuudelle. Tällaiset puheet menevät tietysti äänestäjiin kuin häkä. Siltä mieheltä puuttuu täysin diplomatian taito.


 PS.  Blogikirjoitusten valikoima ei ole oma ideani. Sitä  ehdotti  lukija.  Kartutan valikoimaa sitä mukaa kun muilta töiltä ehdin.  Alussa useammin,  myöhemmin harvemmin.  Tähtäimessä on   bloggaamisen 10-vuotisjuhla  helmikunn alussa.  Alempana  on kaksi juttua Colette ja  Karen  Blixen    urani alusta.


 Jokainen  lukija voi  valita omien mieltymystensä mukaan blogin  yläpalkista  millaisena  näkymänä haluaa   lukea tai katsella blogia.  Classic on oletusnäkymä, Flipcard, Mosaic, Snapshot ovat kuvanäkymiä, Magazine ja Timeslide tekstinäkymiä. Klikkaamalla  otsikkoa ta kuvaa saa  näkyviin koko kirjoituksen.

Karen Blixen ja islaminusko

Karen Blixen nuorena ja vanhana

 Kuvien lähde:  Karen Blixenin elämänkerta (kirj. Judith Thurman)

Naiskirjailijaprojekti jatkuu:

17.2.2002

Ennen nukahtamista luin Karen Blixenin Afrikka-kirjaa ja alkuyön näin hahmottomia Afrikka-unia. ne eivät kiteytyneet tarinoiksi. Hänen Afrikka- kokemuksensa ovat kiinnostavia, mutta minä en pitänyt hänen metsästysinnostuksestaan enkä hänen tavastaan kirjoittaa kuin mies.Hän samaistui miehiin ja käytti kirjailijanimeä Isak Dinesen.  
Afrikka- kirjat ovat kiinnostavia koska ne eivät ole fiktiota. Hän pohdiskelee mm. islamin uskoa seuraavalla tavalla: " Toisinaan aprikoin, ovatko autiomaan heimot tulleet sellaisiksi kuin ne ovat, siksi että ne ovat olleet Profeetan kädessä 1200 vuotta, vai onko Hänen uskontonsa juurtunut niin syvään siksi, että nämä heimot olivat alun alkaen samaa juurta kuin Profeettakin. Kuvittelin silloin, että aivan niin kuin kristinuskon perustajan eroottinen välinpitämättömyys on jättänyt hänen opetuslapsensa eräänlaiseen tyhjiöön, pysyvään vaivaan ja omantunnontuskaan tämän elämän piirissä, samoin on Profeetan kauhistuttava ja hillitön sukupuolinen voima kyllästänyt hänen seuraajansa ja vapauttanut heissä valtaisia piileviä voimavaroja. Eroottisuus on suurten vaeltajien koko elämää hallitsevana piirteenä. Hevoset ja kamelit ovat miehen elämässä himottavia ja erinomaisia asioita, ja niiden takia hänen kannattaa antautua vaaroihin. mutta ne eivät voi kilpailla naisen kanssa tai korvata naista. Näiden askeettisten, lujien ja rauhattomien heimojen keskuudessa ratkaisee vaimojen lukumäärä ja laatu miehen arvon ja hänen menestyksensä ja onnensa elämässä." (Varjoja ruohikolla s. 29)

Kristinuskon piirissä eläneiden on hyvin vaikea käsittää sitä, että miehen arvo riippuu naisesta, tai naisista. Islamin usko on hyvin paradoksaalinen. Toisaalta naisella ei ole arvoa itsenäisenä olentona, ei ainakaan sillä tavoin kuin länsimaissa käsitetään. Hän on miehen omaisuutta siinä missä hevoset ja kamelitkin. Muta mieheltä menee kunnia, jos nainen ( vaimo, tytär) käyttäytyy kunniattomasti. Hän menettää arvonsa.


Somaleista Blixen tekee saman havainnon kuin minä tein Siperiassa nenetseistä: "Eurooppalaisten jotka pitkiä aikoja ja monen miespolven halki asuvat samassa paikassa, on vaikea mukaantua paimentolaiskansojen paatumukseen, kun ne eivät vähääkään piittaa kodin ulkonaisesta ympäristöstä." ( Eurooppalaisena Afrikassa s. 24) He eivät kiinny paikkaan, eivätkä siksi välitä siitä, vaan heittävät kaikki roskat ympäriinsä. Samoin tekevät kuulemma saamelaiset, vaikka nykyään jo asuvat samoilla sijoilla. Mutta ei siitä ole kovin kauan kun he olivat paimentolaisia.

Citypaimentolaisia näkee Munkkivuoressakin, he pitävät majaa vastapäisen mäen takana kesäisin. Kun olin toissapäivänä laskemassa mäkeä Alisan ja Jyryn kanssa, näin citypaimentolaisten hylkäämän majapaikan. Lapset olivat tikahtua nauruunsa, kun löysivät maasta farkut. Heistä oli niin hullunkurista että joku oli unohtanut housunsa metsään. Lisää vaatteita löytyi kuusen oksilta, siellä roikkui alushousut ja tummat housut, runkoa vasten oli nojallaan paistinpannu, maassa kattila ja käytetty voimariini rasia, yhdessä oksassa riippui lyhty. Majapaikka ei ollut yhtä roskainen kuin jotkut toiset citypaimentolaisten majapaikat.

Blixen ja unet

Blixen sanoo, että 1600-luvun käyttäymisohjeissa ensimmäinen sääntö kielsi kertomasta unia toisille, koska ne eivät ehkä kiinnosta muista. Se on totta, unet eivät ole kiinnostavia ilman kontekstia. Psykoanalyytikkokin voi nukahtaa, jos potilas kertoo monipolvista unta. Paronitar Blixen on hyväkäytöksinen, hän ei kerro yhtään unta, mutta hän kertoo yleispiirteitä unistaan. Hän sanoo, ettei kohtaa unissaan ketään eikä mitään sellaista, jonka hän tuntisi tai olisi tuntenut unimaailman ulkopuolella. Toinen hänen unilleen luonteenomainen piirre on niiden avaruus. "Unieni ilmavuudesta ja avaruudesta johtuu myös niiden väriasteikko, johon kuuluvat harvinaiset, kuultavat siniset ja sinipunaiset sekä salaperäisen kuulaat ruskeat sävyt... Unipuut ovat paljon kookkaampia kuin valvepuut... Avarat näkymät avautuvat edessäni ja etäisyys on maisemien tunnussana, ja toisinaan minusta tuntuu, että neljäs ulottuvuus on tavoitettavissani. Lennän unissani miten korkealla tahansa, sukellan pohjattomiin, kirkkaisiin vesiin. Uni on painottomuuden maailma. " (Varjoja ruohikolla s. 95).
Onnellinen ihminen, hän ei näe painajaisunia eikä arkipäiväisiä unia, joissa käydään ostoksilla, tiskataan, pestään pyykkiä jne. No, hän onkin fantasiakirjailija, ei mikään realisti vaan pikemminkin romantikko.


Kiva maata sängyssä puoli unessa ja katsoa kuvia, jotka kohoavat mieleen, houkutella unia yön unohduksesta esiin. Kuulin kuinka P. sanoi, että hän kaipaa Suomesta eniten sen kasvin tuoksua joka kasvaa pitkin maata pitkinä luikeroina. Hän ei tiennyt sen nimeä, en tiennyt minäkään. Mutta näin kun hän makasi maassa vatsallaan haistelemassa kasvia jonka pitkässä varressa oli tummanvihreitä piikkimäisiä neulasia. Ne olivat pehmeitä neulasia. Jos eläisin miehen kanssa, en voisi jäädä sänkyyn makailemaan ja katselemaan kuvia kaikessa rauhassa. Mies häiritsisi kuvien syntyä. Jonkun toisen on vaikea ymmärtää näitä yksinäisen iloja. Ja kai minussakin elää jossain syvällä kaipaus henkisestä yhteydestä miehen kanssa, koska toissayönä näin unta että henkinen mies kosi minua ja minä vastasin myöntävästi. Oltiin jo asuttu yhdessä jonkin aikaa.



2.3.02
Naiskirjailijat

Pyykkipäivä tänään. Samalla kun pyykkään mietin naiskirjailijan asemaa Suomessa. Tälläisiä mietteitä on tullut mieleen:

1. Suomenkielessä ei ole sijaa naiselle - ei feminiinimuotoja - mikä ei tarkoita kielen tasa-arvoisuutta vaan sen maskuliinisuutta.

2. Siitä johtuen Suomen kirjallisuus on maskuliinista ( miesryhmät: Seitsemän veljestä, Tuntematon sotilas, Kalevalan sankarit)

2. Vahvat naiskirjailijat - onko heitä? Naisten on kirjoitettava miesten tapaan, maskuliinisesti saavuttaakseen sijan kirjallisuudessa ( Minna Canth, Maria Jotuni)

3. Suomalainen naiskirjailija ansaitsee kirjailijan työllä 50%:iavähemmän kuin mieskirjailija, kun taas muilla ammattialoilla ero on "vain" 20 %:ia. Tämä kuvaa naiskirjailijan asemaa Suomessa paremmin kuin mikään muu.

4. Suomalaisen kirjallisuuden kymmenen vuoden välein ilmestyvä ranking-lista. Naiskirjailijan on vaikeampi päästä sille kuin mieskirjailijan, jos hän kirjoittaa kuin nainen naisista. Jos kirjoittaa miehistä eli ns. suurista aiheista ( ei tunteista eikä unista) mahdollisuudet ovat paremmat.

5. Naiselle tyypilliset lajit - kirjeromaani, päiväkirjaromaani, omakuva - eivät ole kirjallisuuden suuria muotoja. kirjallisuuskritiikki ei ymmärrä "naisellisia" tapaa hahmottaa maailmaa. nainen kirjoittaa itseään, mies toimiaan.

6. Asenteet, kulttuuriympäristö ja kulttuuriperintö, tiedostamaton piilosovinismi. Naiskriitikotkin voivat olla tiedostamattaan piilosovinistisia.

Nämä mietteet liittyvät ensi torstaina pidettävään paneeliin jonka teemana on naiskirjallisuus. Minä olen yksi altavastaajista, muut ovat Anja Snellman, Päivi Tapola, Sara Heinämaa, puheenjohtajana Irina Krohn. 

Colette

Colette työpöytänsä ääressä. Kuvan lähde:  Writers and Kitties.

8.2.2002

Luin lehdestä, että Julia Kristeva päättää esitelmäsarjansa naisneroista Coletteen.  Muut nerot sarjassa ovat olleet Hannah Arendt ja Melanie Klein, filosofi ja psykoanalyytikko. Colette on vähitellen alkanut saada arvostusta, ei häntä Ranskassakaan ole aina ymmärretty, vaikka Ranska on naiskirjailijoille myötämielisempi maa kuin Suomi. Aliarvostuksen syynä on voinut olla hänen elämänsä, jota on sanottu vähintäänkin värikkääksi, mutta varmaan myös hänen tuotantonsa,  "jota ei ole voitu luokitella" - se ei kuulu mihinkään "ismiin."

Luen parhaillaan Chériä ja Claudinen kotia, josta haluan puhua maaliskuun alussa naiskirjallisuuspaneelissa. Ohjelman järjestäjät ehdottivat Wittigin Opoponaksia,  itse ehdotin Colettea, koska minulla on hänen henkilökohtaisempi suhde kuin Wittigiin. Hänen Claudinen kotinsa innoittamana suunnittelin äidin kanssa kirjaa, johon minä kirjoittaisin kissakertomuksia ja hän piirtäisi kissakuvia. Kun luen Claudinen kotia kaikki hyvät muistot äidistä heräävät henkiin. Tuli mieleen, että miten paljon äiti ja Colette itse asiassa ovat vaikuttaneet minun kirjoihini, tiedostamattomani. Isän vaikutuksen olen kyllä aina tiedostanut. 

10.2.2002

Coletten elämänkerta ( kirjoittaja Judith Thurman), jota luin pikkutunneille, herätti mielikuvitukseni toimintaan yöllä. Ensin kävin katsomassa vapaata asuntoa George Sandin talossa äidin rakastajan kanssa. Mies putosi kaiteen yli enkä tiedä miten hänelle kävi. Ei kai kovin hyvin, koska hän putosi seitsemännestä kerroksesta. Mutta ei tapahtuma minua huolettanut sen kummemmin. Ehkä toivoin pääseväni hänestä eroon. Unessa toiveet toteutuvat. Mutta loppu oli ahdistava. arabisotilaat ryntäsivät aseiden kanssa taloon. Oli pakko herätä, kun yksi sotilas veti minut esiin penkin alta jonne olin piiloutunut, ja aikoi raiskata minut.

Unissa muuten pääsee miehistä helposti eroon. Paiskataan ne kaiteen yli, tai herätään kun tilanne käy mahdottomaksi. En ole aikaisemmin nähnyt unta arabisotilaista. Tiedotusvälineet muokkaavat alitajuntaa. M.O.T

Toinen ranskalaisen kirjallisuuden nainen, jota äitini ihaili, oli George Sand. Heillä kummallakin, Coletella ja Sandilla, oli itseään nuorempia rakastajia. Ja niin oli äidilläkin yksi ennen kuolemaansa. Muista en tiedä. Kun oli koululainen, hän antoi minulle luettavaksi George Sandin elämänkerran Sydän ei erehdy. George Sandin talossa oli viime yönä draamaa, talokin oli kuin iso ooppera, seitsemän parvea (=kerrosta) ja punainen matto keskusaulan lattialla.

Colette ei  ollut lainkaan yhteiskunnallinen eikä poliittinen kirjailija. Hän kirjoitti aina vain rakkaudesta, kuten joku kriitikko kirjoitti kyllästyneenä hänen aihevalintaansa. Mutta hän oli poliitikon vaimo, hänen toisesta miehestään tuli senaatin jäsen ja Kansojen liiton Ranskan lähettiläs.

Tarvitseeko lukijan tietää, että Colette kävi viisikymppisenä kasvojen kohotuksessa, uusi hampaistonsa, kävi kampaajalla värjäyttämässä hiustensa punaiseksi ja ottamassa permanentin, joka oli harvinaisuus siihen aikaan ( 20-luvulla). Kiinnostavampaa on sen sijaan tietää, että häntä kalvoi alemmuudentunto ja epävarmuus kirjailijana. Hän sanoi: "On kauheaa ajatella, niin kuin minä ajattelen joka kerta kirjaa aloittaessani, ettei minulla ole enää tippaakaan lahjoja eikä ole ikinä ollutkaan." Kiinnostavaa on myös tietää mitä kaikkea hän teki kun ei kirjoittanut romaaneja ja että hänellä oli kuuden vuoden tauko kahden romaanin välissä siihen aikaan kun hän oli onnellisesti naimisissa toisen miehensä Henry de Jouvenalin kanssa, mutta hän kirjoitti joka päivä - kolumneja, kirjallisuus- ja teatterikritiikkejä. Hän oli Le matin -lehden kulttuurivastaava. Hänen miehensä oli saman lehden päätoimittaja siihen aikaan. Hän julkaisi kolumnit kirjoina. Esim. Aventures quotidiennes ( Arkisia tapahtumia) sisältää "arkisia" aiheita, kuten: raiskauksen, kukat, abortin, sarjamurhaajan, vampyyrit, äitiyden, linnut, köyhyyden, itsemurhan, lasten huonon kohtelun, sisäoppilaitokset, ulkonäön menetyksen, eläimet, sadismin ja elokuvat."

Elämänkerta on paksu ja täynnä kirjallisuuden kannalta jonninjoutavia yksityiskohtia, kuten kuka on kenenkin sukua jne., mutta silti on kiinnostavaa lukea 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun älykköelämästä Pariisissa, ihmeen paljon senaikaiset älykköseurapiirit saivat aikaan kulttuuria, vaikka kirjaa lukiessa tuntuu siltä että he eivät mitään muuta tehneetkään kuin sekoilleet erilaisissa rakkaussuhteissa. Kirja on sensaatiohakuinen. Sitä lukiessaan tuntee olevansa pieni tirkistelijä suuren kirjailijan unessa. 

Ailes-jutussa Colette kuvailee, miltä tuntuu kun hän unissaan lentää ja taistelee tyynesti elämästä ja kuolemasta myyttisten eläinten kanssa.  "Unessa lentäminen on vertauskuva sille mahdottomalle, kadonneelle itsenäisyyden tilalle, jota eivät rajoita tarve, viha, syyllisyys eikä riippuvuus, ei kaipuu joka sitoo yhteen kaksi olentoa; kaksi rakastavaista iästä ja sukupuolesta riippumatta, kesytetyn eläimen ja sen isännän, vanhemman ja lapsen."  (Thurman s. 418)

Coletten mietteitä


Colette rakkaudesta. Se on: "jouhipaita joka liimaantuu ihoon, kun rakkaus syntyy ja tiukentaa otetaan sen kasvaessa."

Noin viidenkymmenen iässä hän kirjoitti: " Rakkaus, yksi elämän suurista latteuksista, poistuu hiljalleen minun elämästäni." Mutta samoihin aikoihin hän aloitti uuden suhteen, joka johti kolmanteen avioliittoon.

"Nainen tulee ikään jolloin jäljellä on vain oman itsensä rikastuttaminen." (La naissance de jour). 

"Yleensä mennyt tipahtaa pois, koska se on tullut valmiiksi. Tapahtumat paikat, ihmissuhteet ovat kehittyneet siksi mitä ovat ne irtoavat... kuten lapsi joka on valmis syntymään. Lapsikin... runtelee meitä, mutta sen on poistuttava."

"Ensimmäisen kerran sen jälkeen kun täytin kuusitoista vuotta, minun on elettävä - tai kuoltava-ilman että elämäni riippuu rakkaudesta," sanoo Colette viisikymmentäviisivuotiaana nuorelle ihailijalle Valere Vialille. 

"Taide on laadullisesti vivahteikkaampaa kuin fantasia, se suhtautuu nöyremmin menetyksiin ja vastuksiin", sanoo Judith Thurman analysoidessaan La Naissance du jouria. Hänellä saisi olla näitä teosten analyyseja enemmänkin. Ne ovat kiinnostavia. Mutta eipä kirjasta sitten olisi tullut myyntimenestystä, jota on käännetty useille kielille.

12.2.02

Maa on muuttunut valkoiseksi yön aikana, lunta tullut. Luin Coletten elämänkerran loppuun viime yönä. ( Je t'embrasse comme je t' aime). Täynnä triviaa, mutta onhan se hauskaa tietää että Colette käytti vain Parker-mustekynää, ei suostunut muihin kyniin. Minullakin on ollut siitä lähtien kun rupesin käyttämään mustekynää, vain Parker, ei kylläkään yksi ja sama kynä kaiken aikaa, koskilla kynillä on kummallinen taipumus kadota. Mitä muuta yhteistä minulla on hänen kanssaan? Kissat ja luonnonrakkaus, nautiskelunhalu. Kun ei seksiä niin sitten hyviä ruokia ja viinejä. Eilen tein Aura-etanoita eturuuaksi, väliruuaksi blinejä erilaisten lisukkeiden kanssa ja pääruuaksi valkoviinissä marinoituja kalkkunafileitä omena-calvados kastikkeen ja lohkoperunoiden kanssa. Juhlin Kristinan kanssa. Hän toi elsassilaista kuohuviiniä Wolfbergeriä.

Mitä nainen haluaa

Ranskalaiset nuoret pohtivat Freudin kysymystä Vilja oraalla -romaanissa! Ehkä ne ovat Coletten omia pohdintoja.

"Hullu sitä aina onkin, kun koettaa ymmärtää, mitä nainen haluaa, ja kuvittelee, että hän tietää mitä haluaa!," sanoo 16-vuotias Phil.

"Mutta minä tiedän, Phil. Tiedän sen oikein hyvin. ja tiedän myös, mitä en halua! vastaa 15-vuotias Vinca.

Tyttö lakkaa tietämästä, mitä hän haluaa, kun täyttää 13 tai 15 vuotta. Tai viimeistään 20 vuotta. Kun nainen täyttää 50 vuotta, hän alkaa jälleen muistaa mitä halusi. Eikä se ollut sitä mitä mies halusi ja haluaa.

Colette kirjoittaa ranskalaiseen perinteeseen, jossa on aina ollut näitä suhteita: kypsä nainen - nuori poika . Tai ehkä ei aina, mutta ainakin trubaduurirunoudesta alkaen. Suomessa ei ole vastaavaa kirjallista perinnettä, siksi suomenkielellä on vaikea kirjoittaa rakkaudesta. Rakkauden kieli puuttuu.

Kukapa kissan hännän nostaa...

Kuvassa Ninni ja  antologia  Best European Fiction 2011,  joka ilmestyi   lähes  vuosi  sitten. 
Antologiaan sisältyy   kertomus    nimeltä  The Clown. Se on peräisin romaanistani Halujen  puutarha.  David J Single on arvoinnut   kirjoitusta täällä:  BEF 2011/29 – The Clown .


Barnes & Noble  Review mainostaa antologiaa seuraavasti:


"Editor Aleksandar Hemon's selection for this year's edition of one of the most rewarding anthologies around includes writers as well-known as Hilary Mantel, author of the Man Booker Prize-winning Wolf Hall, and as unfamiliarly dazzling as Lucian Dan Teodorovici (Romania), Anita Konkka (Finland), and Olga Tokarczuk (Poland). With contributions from 37 countries, and a preface by Colum McCann."


Netistä löytyy paljon kiittäviä arvosteluja  antologiasta.  Kiina  on  hankkinut  vastikään sen käännösoikeudet.  Saa nähdä koska   Euroopan  maat  kiinnostuvat  kääntämisestä.