Kaikki naiset näkevät unia

Analyysi rouva Pyyn unista, unialustuksen loppuosa, joka jäi pitämättä aikapulan vuoksi Kannelmäen kirjaston Taiteiden yössä 22.8.2008

Marja-Liisa Vartio on käyttänyt unia joka sellaisenaan tai muokattuina tuotannossaan. Kokoelma Maan ja veden välissä sisältää joukon uninovelleja. Vartion näkemys unista on jungilainen. Marja-Liisa Vartio on kertonut o, että hän ja hänen sukunsa ovat hyviä unennäkijöitä. Suvussa on arvostettu unienkertomista. ”Muistan sukulaisteni, tätien ja enojen ilmeet kun he pohtivat noita uniaan. Tupa oli suuri ja hämärä, punakat mustatukkaiset tädit ja verkkaisliikkeiset enot kokoontuivat pöydän ympärille aamukahville ja minä kuuntelin kun he puhuivat.”

Lyhyissä vuosissa Vartio muistelee kuinka hänen tätinsä kinastelivat aamuisin siitä, ketä yöllä nähty uni tarkoitti ja keen kuolemaa tai muuta turmiota se tiesi. Toisen näkemä uni saattoi siis olla viesti toiselle, tai ainakin sellaisena Vartion tädit sen ymmärsivät. Heidän maailmassaan unet ennusitvat aina jotain ... ne merkitsivät neljää viittä asiaa: joko kuolemaa, syntymistä, rakkautta, rikkautta, hyvää tai paha.

Rouva Pyyn unet

Rouva Pyy näkee romaanin alussa unen, jossa hän kuolee kolme kertaa. Rouva Pyyn uni on ns. suuruni, joita nähdään - kuten Marja-Liisa Vartio sanoo Lyhyissä vuosissa - ”nimenomaan silloin kun ihmisen henkisessä kehityksessä tapahtuu lopullinen aikuistuminen, ei vuosista riippuva vaan kun koko persoonallisuus on tullut siksi miksi luonto... on sen tarkoittanut... keski-ikä on toinen vaihe ihmisen elämässä jolloin hän ikään kuin järjestää itseään uudelleen ja kokoaa voimiaan silmätäkseen elämäänsä taaksepäin ja useimmiten hänen ajatuksensa palaavat takaisin lapsuuteen ja nuoruuteen ja unikuvat nousevat sieltä.”

Rouva Pyyllä ei ole omaa identiteettiä, hän on turhautunut kotirouva, vain rouva Pyy, miehensä jatke. Hän on noin 35-vuotias nainen, joka potee alemmuudentunnetta. Hän on tyytymätön elämäänsä, jolla ei tunnut olevan mitään tarkoitusta eikä sisältöä. Hän kadehtii taiteilijoita, jotka ovat hänen käsityksensä mukaan vapaita. Unta edeltävänä iltana hän riitelee miehensä kanssa posliininmaalauskurssille menosta. Herra Pyy kieltää häntä menemästä. Rouva Pyy syyttää miestään siitä, että tämä ei anna hänen yrittää mitään:” Entä silloin kun olisin halunnut perustaa mattokutomon, minulla oli hyvä värisilmä, sen voi todistaa kuka tahansa, katso ympärillesi, ja jos minun vain olisi annettu yrittää... Ja entä silloin kun olisin halunnut mennä sanomalehtialalle? Mitä sinä teit? Sinä teit minut tahallasi raskaaksi, että minä vain pysyisin kotona. Ja tässä minä istun. Tätäkö minun elämäni on oltava, että on annettava kaiken mennä ohitse? .... Sinä olet järjestelmällisesti leikannut minulta siivet.”

Tällaisissa tunnelmissa hän menee nukkumaan ja näkee unen joka on niin ahdistava, että se pakottaa hänet heräämään kolme kertaa. Mutta sama uni jatkuu aina kun hän nukahtaa uudelleen. Kolmannen heräämisen jälkeen, hänestä tuntuu kuin hän olisi saanut tärkeän sanoman: uni oli hänessä kuin käsky, kuin tieto joka hänen olisi jaettava toisten ihmisten kanssa. Kun perhe herää, Rouva Pyy kertoo unensa aamukahvipöydässä.

Minä kuolin, kolme kertaa minä kuolin, ja kolmella eri tavalla. Ensin minä olin jossain elokuvateatterin aulassa, sitä elokuvateatteria korjattiin, koska siellä oli rakennustelineitä ja työmiehiä kuljeskeli edestakaisin ovissa. Ja minä olin siinä, ja minulla oli päälläni popliinitakki, se joka ostettiin silloin,( tarkoittaa: avioliiton alussa) Minä niin kuin näin itse ulkoapäin, koska äkkiä se, jonka minä näin minuna, makasi suullaan maassa , . , niin, minä kaaduin äkkiä suulleni maahan - minulla oli ylioppilaslakki päässä - tai en ole varma, mutta se takki minulla oli ja minä makasin maassa . Ja olin kuollut, Minä tiesin että olen kuollut, sitten minä muka muutuin kärpäseksi - niin, minä muutuin kärpäseksi, lensin katossa, ja siitä minä tiesin että olen kuollut. Ja jotta olisin saanut selville, olinko minä todella kuollut, minä lensin jonkun työmiehen korva lehdelle ja se mies huitaisi niin kuin huitaistaan kun kärpänen on korvassa, ja siitä minä sain varmuuden, - olen todella kuollut ja muuttunut kärpäseksi, ja kuitenkin minä samalla näin miten se, joka olin ollut minä, makasi kuolleena lattialla popliinitakki päällä.

Unen ensimmäinen näytös paljastaa , että rouva Pyy elää siirtymävaihetta. Hänen on luovuttava nuoren naisen identiteetistä. Unessa sitä symboloi ylioppilaslakki ja popliinitakki jonka hän osti miehensä kanssa avioliiton alussa. Unen ensimmäinen näytös antaa ymmärtää, että hän ei voi enää voi olla se nuori ja epäitsenäinen rouva Pyy, joka hän on tähän asti ollut vaan hänen on siirryttävä uuteen elämänvaiheeseen. Kuolema unissa on jungilaisen käsityksen mukaan suuri transformaatio- eli muutossymboli. Rouva Pyyn väheksyvä käsitys omasta itsestään näkyy unen kärpäsmetaforana.

Unen toisessa näytöksessä on palannut rouva Pyy lapsuuden maisemaan. Hän näkee miehen joka istuu riihen takana edessään suuri tilikirja. Hän tietää, että mies tekee tilinpäätöstä. Mies katsoo häntä ja sanoo kovalla äänellä: ” Kaikki on sitten selvää”. Tämä unikuva viittaa siihen, että rouva Pyyn pitäisi ” silmätä elämäänsä taaksepäin”, tehtävä vanhat tilit selviksi, että hän voisi siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. Rouva Pyyn kädessä on huivi. Hän ojentaa sen miehelle ja sanoo: ”Anna tämä Lauralle ( rouva Pyyn nuoruuden ystävälle), tämän huivin minä olen saanut Italiasta, ja tämä on kaikki mitä minusta on jäljellä.

” Siitä minä tiesin, että olen menossa kohden kuolemaa, rouva Pyy sanoo.

”Se on jonkun kuolemaksi”, sanoo anoppi kuin valittaen ja loukkaantuneena siitä, että nähtiin sellaisia unia... sillä ketä ne tarkoittavat ellei häntä, joka oli tässä vanhin.

Rouva Pyy muistaa, että unessa oli lapsia. ” Naiset ojensivat lapsiaan häntä kohti ja olivat tulleet siihen, jotta hän siunaisi heidän lapsensa ennen kuin lähti kuolemaa kohti. Ja sitten hän nousi rekeen ja samassa reessä istui kaksi vanhaa naista, toinen oli hänen oma äitinsä j a toinen sen miehen äiti, joka lopetti tilikirjoja. Reki lähti liikkeelle ja vanhojen naisten harmaat hiukset sojottivat suorana tuulessa ja siniset palelevat kädet pitelivät ohjaksia. Ja he ajoivat reellä ja kylmä viima puhalsi vastaan. Ja takaa kuului ääni kuin olisi veisattu virttä: ”Kaikk' kaataa tempaa kuolemaan,” He ajoivat kuolemaa kohti. Mutta oli määrätty, että reen oli kuljettava sulaa maata pitkin, Ja reki oli tehty jäästä. Jäisellä reellä sulaa maata pitkin. Ja tien vierellä oli särkynyt polkupyörä ja ruskeakaapuinen mies sen luona selin, polvillaan. Munkki, ruskea kaapu ja naru vyöllä. Vaikka en ole eläessäni munkkeja nähnyt, sanoo rouva Pyy.

Anoppi keskeyttää taas hänet. Anoppi muistelee, että Valamon munkit olivat mustia - Mitähän se merkitsee, ruskea munkki? Ei sen pitäisi pahaa tietää, jos olisi ollut musta, niin musta olisi kyllä tiennyt jotain, sanoo anoppi. Munkki ja särkynyt polkupyörä saattaisi viitata siihen, että rouva Pyy elää kovin materialistisesti, hänen pitäisi ehkä etsiä sisältöä elämäänsä henkisistä arvoista. Palelevat kädet ja jäinen reki taas kertovat siitä, että rouva Pyyn tunne-elämässä on jotain jäätynyttä.

Unen kolmannessa näytöksessä rouva Pyy on lapsuudenkodissaan. Tuvassa istuu se sama mies , joka oli lopettanut tilikirjoja. Lattian keskellä on suuri heinähäkki. Ja mies sanoo: ”Vihollinen on järven takana, venäläiset ovat järven takana. On lähetetty neuvottelijoita. Viisaalla ja ymmärtäväisellä puheella vihollinen saadaan ehkä perääntymään”.

Sotatilanne unessa kertoo että rouva Pyy on ajautumassa sisäiseen kriisiin, mutta hän voi selvitä siitä jos hän on niin viisas että ymmärtää unensa. Rouva Pyy menee unessa vanhaan aittaan ja nousee aitan vintille. Siellä on puhdasta sahajauhoa,

”Ja minä olin tietävinäni, että sahajauhoon oli piilotettu lapsia, koska pelättiin sotaa, vihollinen oli tulossa järven takaa. Lapset oli pantu piiloon, ja siksi koko talo oli tyhjä, kaikki olivat paenneet, sisällä oli vain joku vieras mies, ei edes sukulainen.”

Ja jälleen anoppi tulkitsee: ” Jos sinä et sitä itse tietäisi, niin minä sanoisin että sinä saat lapsia. - sahajauhot ja vielä puhtaat; kyllä se sitä vain on.

Vartio kertoo Lyhyissä vuosissa, että hänen sukulaistensa tulkinnan mukaan sahanjauhot unessa merkitsee, että syntyy tyttölapsi, mutta pieni lapsi oli unessa ehdottomasti pahanmerkki, se tiesi huolta, harmia ja sairautta, varsinkin jos kantoi lasta sylissään tai jos riippui helmoissa.” Unilapsen merkitys on sama kuin Charlotte Brönten Kotiopettajattaren romaanissa ja Artemidoroksen unikirjassa. Jos rouva Pyy olisi tuleva kirjailija - mitä hän ei ole - minä tulkitsisin, että lapset ovat hänen ajatuslapsiaan, koska hän löytää ne vintiltä sahajauhoista. Viittavathan sahajauhot pään sisältöön sanonnassa ” jollakin on sahajauhoja päässä.”

Rouva Pyy jatkaa unen kertomista:

Aitan oven vieressä oli seissyt suuri puinen nainen - samanlainen kuin Kestikartanon portaitten yläpäässä - huntu kasvoilla, ja sen sisästä oli kuulunut syvä, kumiseva ääni ja sitten sanat:” Minä olen sinun sukusi esiäiti, minä olen vyörynyt suuria sotatantereita pitkin Puolasta.

Tämä on anopille jo liikaa, hän huudahtaa: ”Älä sinä puhu minulle tuollaista, sinä manaat sotaa”.

Unen neljännessä näytöksessä rouva Pyy seisoo lapsuudenkotinsa pihalla. Aamu valkenee, linnut lauloivat. Samassa hän muuttuu linnuksi, hän on kiuru, kohoaa yhä ylemmäksi, lentää hyvin korkealle. Ennen unta rouva Pyy oli sanonut miehelleen, että tämä on leikannut hänen siipensä. Unessa rouva Pyy saa siivet. Tällaiset unet ovat tavallisia silloin, kun nainen elää arkipäivän ahdistuksessa. Kaikki ei ole täysin toivotonta, kun he pystyvät lentämään edes unissaan.

Takaisin rouva Pyyn uneen: Lentäessään yhä ylemmäksi hän tiesi olevansa kolmannen kerran ja lopullisesti kuollut... Mutta kun hän muisti mitä oli maan päällä, hän alkoi pudota kuin kivi. Hän ei ollut enää lintu vaan putosi maata kohden, mutta ponnisti henkensä hädässä ja pääsi taas ylös.... Ja taivaalla liikkui jokin esine, se lähestyi, tuli kovaa vauhtia, se oli sinertävä, kuin posliininen eristin puhelinpylväässä - se tuli lähemmäksi ja hän näki että se oli suunnattoman suuri korva, ja hän tiesi että se oli Jumalan korva. Ja hän tahtoi koskettaa sitä, sillä hän tiesi että jos hän olisi saanut sitä kosketetuksi tai vain hipaistuksikin, niin hänelle olisi selvinnyt kaikki ja hän olisi ymmärtänyt mitä on elämä ja mitä kuolema. Ja hän ponnisti kaikki voimansa ja luuli ulottuvansa - mutta se kaikkosi, hävisi avaruuteen. Ja samassa hetkessä tähdet sammuivat taivaalta ja pimeni ja alkoi sataa märkää lunta.Rouva Pyyn uni loppuu tähän ja anoppi tulkitsee unen: " Se on tuiskuilma, sitä se ennusti Vainajat tietävät sitä. Minä muistan miten Olavin isä sanoi aina, että kalat ja kuolleet tietävät sateita ja myrskyjä ja minä olen pannut merkille, että kyllä se pitää paikkansa. "

Anoppi latistaa rouva Pyyn unen. Anoppi näkee unessa vain huonoja merkkejä. Väärä tulkinta oli se sitten positiivinen tai negatiivinen johtaa harhaan ja on vahingollinen unennäkijälle. Rouva Pyy ei ymmärrä omaa untaan ja anoppikin vain sekoittaa hänen ymmärryskykyään. Taivaalle ilmestyvä suunnattoman suuri korva tuntuu viittaavan siihen, että hänen pitäisi kuunnella itseään, ja löytää itsestään viisauden lähde, joka on jumalallista alkuperää - peräisin sielun kosmisesta alkuyöstä, kuten Jung sanoo. Jungin mukaan unen viimeinen viittaa aina siihen, mihin suuntaan unennäkijän psyyke on liikkeellä. Toisin sanoen Jung oli sitä mieltä että viimeinen kuva viittaa tulevaisuuteen. Rouva Pyyn unen viimeinen kuva ei ole hyvä - siinä tähdet sammuvat taivaalta ja alkaa sataa märkää lunta. Rouva Pyy tekee vääriä valintoja eikä osaa kuunnella itseään. Se käy kohta unen jälkeen ilmi, kun rouva Pyy ostaa taulun ja kutsuu vieraita katsomaan sitä. Hänelle vieraiden mielipide merkitsee enemmän kuin oma mielipide. Hänellä ei ole tuntumaa itseensä, muut hallitsevat hänen elämäänsä.

Sitten rouva Pyy hankkii rakastajan, joka on aika tavallinen pakoyritys keski-iän kriisistä. Mutta suhde on yhtä epätyydyttävä kuin rouva Pyyn muukin elämä ja se päättyy vähin äänin.

Rouva Pyy seisoo peilin edessä ja suree menetettyä nuoruuttaan, sekin kuuluu kriisin kuvaan. Häntä itkettää. Näin Vartio kuvaa: ” Itke vain, itke itsesi pois tästä rumaksi maalatusta rappeutuneesta kylpyhuoneesta, tästä keskikaupungin synkästä vanhasta pahalle lemuavasta kivitalosta, irti tavaroista, irti lapsista, jotka eivät sinusta mitään tiedä, itke pois miehesi luota, joka ei ollut oikea mies, ei olltu se oikea... ja kun olet itkusi lopettanut, huuhdot kasvosi kylmällä vedellä, järjestät hiuksesi... Ja peset pyykkiä kohta. Mutta niin tekevät kaikki naiset, näkevät unia niin kuin sinä, heidän sielunsa kulkee yöllä mustana kissana, hiipii kattoja pitkin, naukuu ikkunan alla ja tulee ikkunasta sisään, istuu vasemman rinnan päälle. Sinä olet niin kuin se nainen, joka näki unessa valkean lehmän tulevan ovesta, lehmä ammui haikeasti. Ja nainen syytti unessa, ettei lehmää lypsetä vaikka maito pakottaa utareita. Olet kuin naiset ovat, näkevät unia, heräävät aamulla, katsovat tyhjin silmin ja ovat joko pettyneitä kun ei uni ollutkaan totta, tai kiittävät onneaan siitä että se oli unta mitä he unessa tekivät.

Vartio tuntuu sanovan tässä, että rouva Pyyn elämä on tarkoituksetonta ja valuu hukkaan niin kuin naisten elämä silloin kun he eivät osaa käyttää resurssejaan, mitä unen lehmä symboloi, vaan syyttävät muita omasta tilanteestaan. Rouva Pyy ei ole yhtä tarmokas ja itsenäinen kuin sata vuotta ennen häntä elänyt Jane Eyre, joka otti unistaan vaarin ja käytti niitä elämänsä rakennuspuina.

Rouva Pyy kiertyy yhä pahemmin itsenä ympärille sillä aikaa kun hänen miehensä rehkii ylitöissä, että saisi hankittua talon jota rouva Pyy haluaa. Mutta talohankkeestakaan ei tule mitään. Pankki ei myönnä lisää lainaa ja mies ajautuu konkurssiin. Rouva Pyy järjestää huutokaupan, jossa hän myy kotinsa arvoesineet. Hänen depressionsa syvenee ja sen mukana itseviha ja halveksunta. Näyttää siltä, että rouva Pyyn elämä on mennyt täysin hakoteille sen jälkeen kun hän näki suuren unensa. Hän ei pysty enää nukkumaan ja hakeutuu epätoivoisena

psykiatrin vastanaotolle. Psykiatri suosittelee ulkomaanmatkaa. Rouva ja herra Pyy päättävät lähteä Italiaan, minne rouva Pyy on aina halunnut päästä katsomaan taidetta.

Kun he saapuvat Roomaan hän näkee painajaisunen, että suuri pyöreä rakennus, Panteheon, ajaa häntä takaa. Taas transformaatiosymboli - pyöreä rakennus, Pantheon- kuolleiden suurmiesten talo. Jungilaisen käsityksen mukaan ympyrä on ”itsen” eli selfin arkkityyppinen kuva. Rouva Pyy ei vieläkään halua tulla omaksi itsekseen, vaan hän juoksee henkensä edestä pakoon. Häntä pelottaa muuttuminen. Vaikuttaa siltä että hän halusi pysyä ikuisesti nuorena. Hän ei pysty kohtaamaan omaa kuolevaisuuttaan.

Hän on menossa suurin odotuksin Vatikaaniin, katsomaan Siktiiniläiskappelin maalauksia,

joita hän on tutkinut kotona taidekirjoista. Varsinkin Michelangelon sibyllat olivat tehneet häneen vaikutuksen- sibyllat olivat antiikin mytologiassa tietäjänaisia, jotka ennustivat tuhoa. Nuorin sibylla, Delphica, on aivan hänen näköisensä. Hän oli säikähtänyt huomatessaan sen, näyttänyt kuvaa miehelleen ja kysynyt tunteeko hän tuon naisen. Mies oli vastannut: ”Kuka muu se on kuin sinä itse. ” Vanhin sibylla Cumaea, oli taas kuin hänen oma isoäitinsä: ” Samat väkevälihaksiset käsivarret, ja silmät, silmien ilme, kasvot, kasvojen ilme, sama raskasilmeinen katse kuin sibyllalla, joka lukee kohtalon kirjaa.” Tässä kohdassa minä muistan sen suuren puisen naisen joka rouva Pyyn unessa seisoi Kestikartanon edessä ja sanoi syvällä kumisevalla äänellä: Minä olen sinun sukusi esiäiti. Lukijana odotan, että vihdoinkin rouva Pyy ymmärtää unensa ja ymmärtää kuka hän on, että hän löytää oman persoonallisuutensa ytimen.

Rouva Pyy käy Siktiiniläiskappellissa ja näkee sibyllat. ” Noin pieniä ja mustia, hän toteaa pettyneenä. Vartio kuvaa: hän oli väsyttänyt itsensä juoksemalla niitten toisten jäljessä, eikä enää jaksanut katsoa, ei tajuta eikä tuntea vaikka näki ne kuvat, joista oli niin paljon toivonut ja uneksinut, joihin oli uskonut . niin, oli uskonut, että koko sielu muuttuisi toiseksi, saisi voiman ja rauhan, kun näkisi nämä kuvat.

Romaanin viimeisessä kohtauksessa - kohta Sikstiinäiskappelissa käynnin jälkeen, italialainen torikauppias työntää rouva Pyyn kädet täyteen halpoja rihkamakoruja - ilmaiseksi. Rouva Pyy ihmettelee, miksi mies teki niin.

- Mutta miksi - en minä ymmärrä? rouva Pyy kyselee mieheltään.

- Luuli varmasti, että minä olen opas, etkö sinä tiedä, ne antavat oppaalle provisiota, kun tämä tuo ostajia, mies selittää.

Mutta rouva Pyy katsoo miestään eikä vieläkään ymmärrä mitään.

Tuntuu siltä kuin Vartio olisi halunnut tällä pienellä kohtauksella alleviivata, että rouva Pyy ei ole oppinut ymmärtämään itseään eikä sen takia mitään muutakaan. Hänessä ei ole tapahtunut kehitystä. Hän on yhä edelleen pikkurouva Pyy - nimensä mukaisesti - jonka identiteetti on määritelty ulkoapäin - ja joka ottaa mieheltä vastaan rihkamaa vaikka hänellä on aarre omassa itsessään. ( Minun käy kovin sääliksi rouva Pyytä, miksei Vartio armahtanut häntä edes pikkuisen)

Mistä löytäisin sen lukijan?

Tämän luennon olen pitänyt vuonna 1997 todennäköisesti Kirjailijapäivillä. Luento on saattanut ilmestyä Kirjailija-lehdessä myöhemmin. Löysin luennon, kun etsin tietokoneeltani Peter Handkea käsitteleviä kirjoituksiani.

Denis Verronin maalaus Lectrice ( Lukijatar)

MISTÄ LÖYTÄISIN SEN LUKIJAN?

LUKIJAT JA OSTAJAT

En tiedä kuinka paljon ja millaisia lukijoita kirjoillani on? Oletan että mahdolliset lukijat ovat hyvin koulutettuja, hyvin toimeentulevia ja kielitaitoisia ihmisiä, yli 35 vuotiaita naisia, jotka lukevat lehden kulttuuriosastoa ja lainaavat kirjoja kirjastossa, sillä olen joskus nähnyt niitä palautettujen kirjojen hyllyllä.( Mutta siitä ei ole varmuutta onko lainattuja kirjoja myös luettu. Kirjastojen asiakkaat eivät soita ja kerro mitä mieltä he ovat kirjoistani.)

Ostajia on noin 700-800, Ostajat ovat luultavasti ovat kirjastoja. Tavalliset ostajat eivät voi ostaa kirjojani, koska he eivät tiedä mitään niiden olemassaolosta. Niitä ei mainosteta eikä arvostella näyttävästi. Kirjakaupoissa niitä ei ole, ei edes samana syksynä ilmestynyttä kirjaa löydy sieltä. Kaksi vuotta sitten naapurini olisi halunnut ostaa ”Johanneksen tunnustukset”. Hän tuli pihalla minua vastaan ja kertoi että sitä kirjaa ollut ostarin kirjakaupassa. Minä olin hämmästynyt, sillä kirja oli ilmestynyt kuukausi sitten. Menin tarkastamaan asian. Naapuri oli oikeassa, kirjaa ei ollut. Myyjätär tutki tietokoneelta varaston tilan ja sanoi, että heillä oli ollut yksi kappale, mutta se oli mennyt. Ehdotin, että he tilaisivat lisää. Hän sanoi: ”Ei me voida pitää täällä kaikkia kirjoja”. Minä ymmärsin hänen näkökantansa. Ei liikkeessä kannata pitää sellaista tavaraa, mikä ei myy.

Kirjakaupassa kaupassa käynti paljasti, ettei 45 minuutin televisio-esiintymisestä parhaaseen katseluaikaan ollut mitään hyötyä. Kirjan myynti jäi noin 800:aan kappaleeseen. Saman havainnon olen tehnyt naistenlehtihaastatteluista. Ne eivät lisää kirjan myyntiä. Ilmeisesti naistenlehtien lukija ja televisionkatselijat eivät osta kirjoja. Miehet vain soittelevat televisioesiintymisten jälkeen.

JULKISUUS

Kirja tarvitsee julkisuutta, että lukijat löytäisivät sen. Mutta tarvitseeko kirjailija julkisuutta? Emily Dickinsonilla on hyvä runo julkisuudesta: Hän kirjoittaa suunnilleen näin: ” ”Miten ikävystyttävää olla joku!/ Miten julkista, kuin sammakko/ Kuuluttaa nimeään koko pitkän päivän/ ihailevalle suolle!” Hän itse eli ullakolla ja näyttäytyi vain harvoille, elämänsä aikana hän julkaisi vain muutaman runon.

Kun aloittelin kirjailijanuraani 70-luvun alussa Ville Viksten, silloinen kustantajani, sanoi: ”Kirjailijan pitää näkyä”. Hän ehdotti että kirjoittaisin seuraavaksi nuoren naisen seksuaalisista kokemuksista. Hannu Salama taas sanoi, että ” älä rupea huoraamaan julkisuuden kanssa”. Siinä minulla oli kaksi ristiriitaista neuvoa. Viksten näkökanta oli myyntimiehen, Salaman oli luovan taiteilijan. Hän halusi varoittaa julkisuuden vaaroista. Viksten puolestaan sanoi: ” että se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.” Mutta minä en olisi kestänyt sitä leikkiä nuorena, ja niin vetäydyin julkisuudesta pois.

Kun eletään markkinatalouden kuristusotteessa, niin on pakko jossain määrin alistua ja altistua julkisuudelle. Viksten oli oikeassa, ehkä minun olisi sittenkin pitänyt noudattaa hänen eikä Salaman neuvoa. Sillä kuka ostaa näkymättömän kirjailijan kirjoja. Ajatelkaa vaikka Samuli Parosesta, vaatimattomana miehenä hän pysyi poissa julkisuudesta. Hänen kirjojaan myyntiin vähän. harva hänet tunsi, nykyään vielä harvempi harva muistaa hänet, vaikka hänen tuotantonsa olisi ajankohtaisempi kuin milloinkaan. Hänhän kuvasi niitä ihmisiä jotka ” markkinavoimat” olivat työntäneet syrjään, ja hän teki sen hyvin. ( Hänestä ei ollut yhtään kirjoitusta Otavan kustantamassa ja Juhani Salokanteleen toimittamassa suomalaisen kirjallisuuden katselmuksessa, joka ilmestyi viime vuonna). Mutta kaikki muistavat Saarikosken. Hänen elämänsä oli paljon mielenkiintoisempaa kuin hänen tuotantonsa, toisin kuin Parosen elämä. (Tarkan elämänkerrasta päätellen). Eikä hän ollut turhan vaatimaton. Hän osasi pitää itsensä esillä. ” Täytyy itseään mainostaa. Kirjailijat ovat yksityisyrittäjiä ja heidän täytyy mainostaa itseään. Sehän on huono kauppias joka ei mainosta”, hän sanoi piruillaan jossain yleisötilaisuudessa. Hän mainosti itseään ulkokirjallisilla keinoilla, runous jäi sen kohinan varjoon. Minulle tulee hänestä mieleen pitkäkoipinen lintu, joka pitää meteliä vetääkseen huomion itseensä, niin ettei sen munia ja poikasia huomattaisi. Minun mielestäni hänen runojensa laatu kärsi julkisesta kohinasta. Ehkä hänen kristillis- siveellinen yliminänsä ei hyväksynyt ” julkisuudessa huoraamista”, mikä näkyi hänen lisääntyvässä alkoholinkäytössään. Hän ei pystynyt esiintymään eikä lopulta kirjoittamaankaan ilman alkoholia. Toisaalta taas Peter Handke, joka oli 1960-luvulla samanlainen ” kirjallinen kauhukakara” Saksassa, kuin Saarikoski, on pystynyt jatkuvasti kirjoittamaan tiukkaa ja korkeatasoista proosaa. Hän ei tietääkseni myynyt julkisuudelle yksityiselämäänsä, vaan shokeeraavia mielipiteitään, jotka herättivät mediassa valtavaa huomiota. Hän osaa sen taidon yhä edelleen. Täytyy olla karaistunut luonne että kestää sellaisen hyökytyksen minkä saa julkisuudessa osakseen, kun esittää poikkipuolisia mielipiteitä.

KILPAILUJEN MERKITYS

Kirjallisuuskilpailuista on ollut enemmän hyötyä kuin naistenlehti- ja televisiojulkisuudesta. Jos kirja on päässyt ehdokkaaksi Runeberg- tai Finlandia-kilpailuun, se on hyödyttänyt henkisesti. Ehdokkuus on kuin valtionpalkinto ennen muinoin, taloudellista hyötyä siitä ei ole. Kun ”Halujen puutarha” oli Runeberg- ehdokkaana, sitä myytiin noin 1200 kappaletta, Ilman ehdokkuutta sitä olisi myyty tavanomaiset 700-800 kappaletta ja se olisi jäänyt täysin vaille huomiota, koska Helsingin Sanomissa kirjasta oli ilmestynyt yhden palstan arvostelu ”Kirjapaloissa”, ja sehän tietää kirjalle kurjaa kohtaloa.

Finlandia-ehdokaskirja ”Hullun taivaassa” ei ylittänyt kolmentuhannen kappaleen haamurajaa, mutta hipoi sitä läheltä. Minulle se on haamuraja, jos ylittäisin sen saisin 20% per kirja, mutta sellaista ei ole vielä tapahtunut, ja epäilen että ei tule koskaan tapahtumaankaan. Finlandia-ehdokkuus ei siis kohentanut taloudellista asemaa, mutta se toi arvostusta ja nimi tuli kaunokirjallisuutta lukevan yleisö tietoisuuteen.

Finlandia-kilpailulla on yleisempikin merkitys. Se kun näyttää toimivan joskus vastapainona Helsingin Sanomien totalitaariselle kirjallisuuspolitiikalle. Sitä on syytetty kaupallisuudesta, mutta siihen aikaan kun se käsitti koko kaunokirjallisuuden se nosti esiin sellaisiakin kirjoja ja kirjailijoita, tai joita kukaan ei tuntenut ja joita eivät syystä tai toisesta ole noteerattu Hesarin kulttuuritoimituksessa. Siksi Finlandia-raadin vastasukaiset ehdokasasettelut ovat terveellisiä (elleivät suorastaan elintärkeitä) koko kirjallisuutta ajatellen, ja on surkeata että kaikkein vähälevikkisin kirjallisuus, runot, novellit, esseet ja aforismit joutuivat sen ulkopuolelle. Kun se on muutettu romaanikilpailuksi, niin yllätyksiä ei ole tullut yhtä paljon, ellei viimevuotista voittajaa Irja Ranetta laske yllätykseksi.)

KRITIIKIN VAIKUTUS LUKIJOIHIN

Hesarin kulttuuritoimituksessa tehdään kirjallisuuden ranginlista ennen kuin syksyn kirjat ovat edes ilmestyneet. Joskus siellä tiedetään ennalta jopa, ette ” tulossa on lattea kirjasyksy”. Asenteet ovat valmiiksi kiteytyneet. Ranginlistan tärkeät kirjat saavat osakseen paremman kohtelun kuin muut kirjat. Jos Hesarissa on puolensivun kokoinen arvostelu, joka on varustettu kirjailijan nelipalstaisella värikuvalla, niin kyllä se huomataan. Kirja saa ilmaa siipiensä alle, se huomioidaan maakunnallisissa lehdissäkin. Kustantaja panee lehteen ison mainoksen, jossa kehuvia lauseita ( poimittu arvostelusta). Lukija käy kirjakaupassa selaamassa kirjaa. Kun hän näkee sen hinnan ( 160 markkaa), hän ei osta sitä, ellei se ole sellainen kirja josta kaikki puhuvat ( kuten rouva Uosukaisen kirja viime syksynä).

Entä miten käy kirjoille, jotka ovat eivät ole tärkeitä, joko siksi että se on runokirja tai novellikokoelma, tai sen aihe ja tekijä eivät ole kiinnostavia kulttuuritoimituksen näkövinkkelistä. Vastaava toimittaja antaa kirjan arvosteltavaksi jollekin avustajalle, ja sanoo ohimennen, että liuskan mittainen juttu riittää. Avustaja on penseä, hän haluaisi arvostella syksyn ”tärkeitä” kirjoja, koska se lisäisi hänen meriittejään. Hän tekaisee kirjasta innottoman jutun, joka julkaistaan mikäli julkaistaan, yhdelle palstalle taitettuna sivun nurkassa kaksi kuukautta kirjan ilmestymisen jälkeen. Lukija näkee yhdellä silmäyksellä, että kysymyksessä on merkityksetön kirja. Arvostelu ei innosta lukijaa lukemaan eikä kustantajaa mainostamaan. Ja niin kirja häipyy vähin äänin kirjojen taivaaseen ennenkuin se ehti eläkään. (Se oli kätkytkuolema!) Penseä arvostelu on kirjailijan kannalta pahin arvostelu, parempi olisi tulla kunnolla haukutuksi (niin kuin Johannes Ilmestyskirjassaan sanoo: ”Minä tiedän sinun tekosi, sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava!. Mutta nyt koska olet penseä, etkä ole kylmä tai palava, olen minä oksentava sinut suustani ulos.” )

Marja-Liisa Vartio purki aikoinaan mieltä kirjeessä Haavikolle: ”Piperrä nyt sitten, turhamaisuudesta kenties, romaania. Joku pässinpää sen ruotii, pari ihmistä lukee. Ja minua inhottaa sanoa että olen kirjailija. Minä häpeän koko titteliä, jos olisin kuin Shakespeare, vielä tässä kärsisi.” Mitähän hän olisi sanonut, jos olisi elänyt ja lukenut kuinka kaiken maailman Sartit ja Loka-Laitiset halveksivat mediassa taiteilijoita, jotka eivät myy, ovat vain valtion elättejä. Sellaiset jutut vetävät mielen synkeäksi. Onko taiteen arvo siinä, että se myy?

Alaviite:

Penseä arvostelu voi vaikuttaa seuraavankin kirjan kohtaloon, niin kuin kävi Samuli Parosen toiselle romaanille, Kuolismaantielle. WSOY hylkäsi sen ja käsikirjoitus joutui Otavalle, josta Tuomas Anhava pelasti sen. Se oli etukäteen leimattu kirja, sillä Tarkka oli suhtautunut nuivasti hänen esikoisromaaninsa. Tarkka taitaa olla ainoa kriitikko Suomessa, jonka arvostelulla on niin paljon painoarvoa, että se vaikuttaa kirjailijan tulevien kirjojenkin kohtaloon. Jos kirjailijaa ei noteerata Tarkan arvokirjailijapörssissä, ura on yhtä räpiköintiä toinen siipi maassa. Kun Kuolismaantie sitten ilmestyi, sitä ei arvosteltu puoleentoista vuoteen Helsingin Sanomissa. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä. Se jäi todennäköisesti kulttuuritoimituksen hyllylle, josta joku toimittaja sen löysi ja antoi joululahjaksi appiukolle ja tämä pettyi kun se ei ollutkaan sellainen sotakirja jossa on menoa ja meininkiä. Puolentoista vuoden kuluttua Hesarin poikien korviin kulkeutui, että kyseessä onkin merkittävä teos, jota Tuomas Anhava arvostaa, ja myönteinen arvostelu ilmestyi lopultakin.

OMAT KOKEMUKSENI KRITIIKISTA

Minun kokemukseni mukaan kritiikki vaikuttaa. Valistuneet lukijat seuraavat sanomalehtien kulttuuriosastoa. He tekevät osto- ja lukupäätöksensä sen perusteella, mitä ovat lukeneet lehdestä. Ei ole mikään ihme, että minulla on lukijoita vähän, ja ostajia vielä vähemmän, koska vain yksi yhdeksästä kirjastani on saanut Hesarissa osakseen kunnollisen käsittelyn - enkä tarkoita sillä kehuvia arvosteluja, vaan sitä että arvostelija on paneutunut tehtäväänsä ja löytänyt kirjan ytimen. Sitä kirjaa myytinkin sitten huimaavat 1500 kappaletta, (eli kaksinkertaisesti tavalliseen syksymyyntiin verrattuna) vaikka se edes ei ollut minkään kilpailun ehdokas. Viiden kirjan kohtalo on ollut ankea. Yhtä ei arvosteltu ollenkaan, yhden arvostelu ilmestyi jouluaattona yhdessä jonkun muistelmateoksen kanssa, kaksi kirjaa on heitetty suorapäätä roskakoriin, jonka nimi on ”Kirjapalat”. Yksi arvosteltiin elämänkertana vaikka se oli romaani. Silloin rupesin epäilemään kriitikkojen ammattitaitoa. Kai heiltäkin pitäisi vaatia jotain, kun kerran kirjailijoiltakin vaaditaan.

Sitä tuntee itsensä aika arvottomaksi, kun kirjat lentävät kerta toisen jälkeen toimituksen roskakoppaan. Tulee mieleen, että onko kirjoillani mitään merkitystä, kun niitä ei lueta eikä arvostella, sillä voiko tulitikkulaatikon kokoista huitaisua sanoa edes arvosteluksi. Sitten sitä rupeaa miettimään, pitäisikö minun tehdä jotain itselleni, kun arvostelijoita ei voi muuttaa, ja lukijoiden lukutottumuksiakin on vaikeata mennä muuttamaan. He pitävät laveasta epiikasta, jossa on kunnollinen juoni. Sitä miettii, että pitäisikö muuttaa tyyliä, että se kelpaisi Pekka Tarkoille, vai pitäisikö kirjoittaa sellaisia kirjoja, joita suuri yleisö lukee. Niissä ei saa olla ”mitään aukkoja juonessa, eikä sekavuutta ( muistumia) tahi hämäryyttä (symboleja) ”, kuten eräs torikauppias neuvoi Samuli Parosta kirjoittamaan. Torikauppias sanoi tietävänsä mikä on huono ja mikä hyvä kirja. Mutta Paronen teki neuvoista huolimatta ”omaa juttuaan” niin kuin jazzmuusikot sanovat. Esim. John Coltrane oli tunnettu pitkistä saksofonisooloistaan, jotka saattoivat kestää yli tunnin. Orkesterinjohtaja Miles Davis hermostui niihin lopulta, koska ne eivät olleet myyviä vaan karkottivat yleisön. Hän sanoi, että niistä on tehtävä loppu. Coltrane sanoi, että hän kykene lopettamaan sooloa, kun se alkaa tulla. Davis sanoi, että hän kyllä tietää miten sen saa loppumaan. Coltrane kysyi: ”no miten”. Davis sanoi: ” se on ihan yksinkertaista, otat vain sen vitun torven pois huuliltasi”. Coltrane ei luopunut pitkistä sooloistaan. ”Oma juttu” on sellainen että siitä ei niin vain voi luopua, oli yleisö tai kritiikki mitä mieltä tahansa, ja ulkopuolisten hyvistä ohjeista on harvoin mitään hyötyä.

Gunnar Björling kirjoitti aikoinaan: ” Voi olla eduksi, että on väärinymmärretty ja eristetty. Ja että niin elää elämänsä ja pyrintönsä.” Ja toinen aforismi: ” Kukaan ei odota minulta mitään, se on kenties yksi avain: minä saan tehdä ja osaan.” Millä hän mahtoi elää, kun hänen runojaan ei julkaistu. Jonkinlaisia kompromisseja on pakko tehdä nykyään, että saisi kirjansa julkisuuteen, ja vaikkei niitä myytäisi, pysyisi edes apurahoituksen piirissä.

Mitä tapahtuu kotimaiselle kirjallisuudelle, kun markkinavoimat määräävät ja media keskittyy muutamille harvoille. Kutistuuko mielipiteen vapaus silloin yhdeksi vallitsevaksi totuudeksi kuin aikoinaan kirkon hallitessa ihmisten mieliä? Se on senlaatuista totalitarismia, jossa toisinajattelijat vaietaan kuoliaaksi. Entä kun alamme elää emutodellisuudetta. Ensin menee oma raha, sitten postimerkki, lopulta kieli, kun kaikki puhuvat euroenglantia. Onko sadan vuoden kuluttua enää suomalaista kirjallisuutta? Synkissä mielikuvissani näen pari kolme kirjailijaa, jotka vedetty koloistaan esiin kuin 30-luvulla viimeiset runonlausujat, jotka pantiin esiintymään tuohivirsut jalassa suurelle yleisölle isänmaallis- perinteellisissä juhlissa. Ehkä tulevaisuuden kirjailijat lausuvat runoja ulkomuseossa ( Seurasaaressa) pällisteleville turisteille.

Yhteenveto eli lopuksi: Mistä lukija löytyy, kun se ei löydy medioiden välityksellä? Kirjasto on ainoa paikka. Jos lukijat yhtään ovat samanlaisia kuin minä, niin he lainaavat kirjan nimen perusteella tuntemattomia kirjailijoita. Viimeksi lainasin kirjan: Taidetta ja valheita.

Jukeboksista

Siirretty vanhasta Kirjailijan päiväkirjasta tänne . Kirjoituksen aiheena on Peter Handken kirja Jukeboksista.

Pieniä merkityksellisiä yhteensattumia

30.3.2005

Tänään Itäkeskuksen kirjastoenkeli oli asettanut Peter Handken kirjan Jukeboksista hyllyn päälle seisomaan - kuin minua varten, ajattelin lukiessani kirjan ensimmäisiä sivuja metrossa paluumatkalla kotiin. Mies tai nainen - suomen pronomini "hän" ei paljasta sukupuolta - on matkalla Soriaan aloittaakseen siellä pitkään suunnittelemansa kirjoitustyön. Hän näkee asemalaiturin suuren nokiläikän, jossa on kenkien jälkiä, ja "kävelee tuon läikän yli, varta vasten, jotta hänen kenkiensä jäljet liittyisivät noihin toisiin, aivan kuin hän olisi halunnut siten antaa hankkeelleen hyvän ennusmerkin." Hän oli epävarmuuden tilassa: yhtäältä vakuutteli itselleen, ettei hänen suunnittelemansa työ ollut merkityksellinen, toisaalta "hän tunsi olonsa ahdistuneeksi edessä olevan hankkeen vuoksi ja etsi vaistomaisesti tukea suotuisista enteistä ja vihjeistä."

Handke kuvaa taitavasti sen epävarmuuden tilan, jossa kirjailija elää aloittaessaan uuden työn ja mikä vaivaa häntä pitkään työn jatkuessa ja vielä sen loputtuakin, oman kokemukseni mukaan. Lukijoilla on toisenlainen kuva kirjailijoista. Pääsisäisen aikaan tuli eräältä nettipäiväkirjan lukijalta sähköpostia. Hän kirjoitti: " "Eikös muuten ole ilahduttavaa, että kirjailijat ovat lähteneet bloggaamaan. Mielestäni he eivät vielä johda laadussa, mutta tuovat merkittävyyttä ja arvostusta mukaan. Te kirjailijat olette hieman liiaksi sisään päin lämpiäviä ja kuvittelette
ammattikuntana ainoina hallitsevanne kirjoittamisen." Kirjoitin hänelle, että en tunne ketään kirjailijaa, joka oikeasti uskoisi hallitsevansa kirjoittamista. Viimeistään siinä vaiheessa kun aloittaa uuden kirjan, kaikki luulot hallitsemisesta karisevat. Kirjailijat jos ketkään ovat epävarmoja kirjoittamisensa suhteen.

Kiiltomadon sivuilta luin kirjastosta kotiin palattuani Otto Lappilaisen arvostelun, jossa hän sanoo että" Jukeboksista on metaforisella tasollaan essee kirjoittamisen vaikeudesta – mutta myös sen tuottamasta ilosta. Fiktiivinen esseenkirjoittaja pohtii työtään ja sen edellytyksiä kaikilta mahdollisilta kannoilta." Soisin kriittisen lukijani lukevan Handken kirjan.

Riisuttu epäonni

Tämä kirjoitus on kirjoitettu 25.02. 2004 ja siirretty tänne vanhasta Kirjailijan päiväkirjasta.

Riisuttu epäonni

”Syntyä naiseksi näihin olosuhteisiin oli jo ennakolta kohtalokas erehdys. Mutta sitä voidaan nimittää myös rauhoittavaksi: epäilemättä ei olisi tulevaisuuden pelkoa. Ennustajat povasivat kirkkopäivillä nuorille miehille kädestä tulevaisuutta; naisten kohdalla tulevaisuus ylipäänsä oli pelkkä vitsi. Ei mitään mahdollisuuksia; kaikki jo ennalta määrättyä: pientä kuhertelua, kikatusta, lyhyt käsittämätön hetki miehen kanssa, sitten ensimmäinen vieras, harkittu ilme, jonka myötä alkoikin jo alamäki, ensimmäiset lapset, vähän vielä yhdessäoloa keittiötöiden jälkeen, alusta alkaen puhetta kuuroille korville, itse ummista yhä useammin korvansa; yksinpuhelua, sitten liikkumisvaikeuksia, suonikohjuja, enää vain muminaa unissaan, vatsanpohjasyöpä, ja lopultakin kuolema täyttää ennalta säädetyn kohtalon.”

Näin kuvaa Peter Handke 1900-luvun alkupuolella syntyneen naisen elämää kirjassa Riisuttu epäonni ( suom. Arja Rinnekangas) Hän pohtii niitä syitä, jotka johtivat äidin itsemurhaan 51-vuotiaana. Äiti oli henkisesti utelias, hän halusi oppia, käydä kouluja, tulla joksikin, mutta hänen isänsä viittasi kintaalla niille toiveille. Hän sai tyytyä siihen mitä maalaiskoulussa opetettiin ja se oli: ”Kirjallisten töiden ulkoasu”, jota opettajat pitivät tyttöjen tärkeimpänä kouluaineena; joka myöhemmin jatkui naisen tehtävänä, pitää perhe koossa, ei mitään iloista köyhyyttä, vaan täydellisen mallikelpoista kurjuutta; jokapäiväinen yritys säilyttää kasvonsa, jotka sen tähden muuttuivat vähitellen sieluttomiksi.”(s.64)

Riisuttu epäonni ilmestyi jo vuonna 1972, mutta vasta viime syksynä suomeksi. Muun muassa Otava on julkaissut Handkea aikaisemmin , mutta tämä pieni kirja ei jostain syystä ole sopinut sen julkaisuohjelmaan. Kirjan on julkaissut suomeksi Lurra Editions. Vaikuttaa vähän siltä, että mielenkiintoisin käännöskirjallisuus ilmestyy nykyään pienkustantajilta. Isot satsaavat taattuihin menestysteoksiin, jotka useimmiten ovat paksuja ja tylsiä.

Luen Riisuttua epäonnea toistamiseen, sillä se on kirja joka ei tyhjene yhdellä lukemisella. Syksyllä löysin sen orvonnäköisenä kirjaston uutuushyllystä. Muut hyllyn uutuudet olivat löytäneet lukijansa , mutta ei se. Yhtään arviointia ei silloin ollut ilmestynyt, eikä taida olla vieläkään. Hyvä kirja ei ole mikään uutinen.